Ostoskeskuksen penkillä istuu vierekkäin viattomuus ja viisaus. Ohi kiitää ihmisiä, ilmeettöminä ja väsyneinä painavia kasseja raahaten. Viattomuus ihmettelee avoimesti, käsi tiukasti viisauden kädessä: "Mihin ilo ja nauru ovat kadonneet?" Viisaus katsahtaa viatonta hyväksyvästi ymmärtäen: "Niin pääsee helposti käymään."
Kuulutko niihin, jotka lakaisevat muidenkin portaat lumesta, ihan vain ohi mennessään? Niihin, jotka petaavat sängyn heti herätessään ja tiskaavat astiat välittömästi ruokailun jälkeen? Ensin työ, sitten huvi. Piste.
Stressaantunut keho ja mieli on sitä, että elää jatkuvasti säästöliekillä. Sitä, että puristaa itsestään aina vähän enemmän kuin kannattaisi. Minulle se puristaminen oli tekemistä. Sitä, että aina voi tehdä vähän enemmän. Ei paremmin tai laadukkaammin, vaan lisää ja enemmän.
Tiedätkö ne ihmiset, jotka ovat esiintymislavalla kuin kotonaan? Ihmiset, jotka ovat luontaisia puhujia ja esiintyjiä, säteillen vetovoimaa. Ihmisiä, joiden seurassa myös muut tuntuvat viihtyvän loputtomiin.
Oma henkinen matkani alkoi noin 10 vuotta sitten, tyypilliseen tapaan suurella tyytymättömyyden tunteella. Tunne, että jotain puuttui oli kaikunut kaiken taustalla jo pitkään. Kaikki oli näennäisesti hyvin; oli perhe, koti, lapset ja vakituinen työpaikka. Kaikki länsimaisen yhteiskunnan "merkkipaalut" oli saavutettu. Mutta olo oli tyhjä,...
Kuulun niihin onnellisiin, jotka tykkäävät tehdä töitä. Paneudun työntekoon useimmiten sydämellä ja intohimolla. Jo lapsena mietin tarkasti, mitä alaa lähtisin opiskelemaan, jotta saisin tehdä työtä, jota rakastan. Sillä tehdessämme rakastamiamme asioita, aika kuluu kuin siivillä ja itse työnteko ei edes tunnu työltä.
Aivan muutama päivä sitten juttelin rakkaan ystäväni kanssa elämämme sykleistä. Siitä, kuinka egomme tahtoisi niin kovasti taistella niitä vastaan. Syksyä, pimeyttä, hidasta, väsynyttä ja jähmeää. Kaikkea, ainakin minun mielestäni, negatiiviselta kalskahtavaa. Kukapa ei tahtoisi tanssahdella paljain varpain, silkinkauniissa keijumekossaan,...
Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!
Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.
Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.
Seitsemänvuotiaana halusin eläinlääkäriksi. Sen jälkeen autokorjaajaksi ja poliisiksi.
Tiedätkö sen tunteen, kun olet ikään kuin "jumissa". Kaikki arkiset asiat rullaavat eteenpäin, mutta sinusta tuntuu, että itse et pääsee mihinkään suuntaan.
Keramiikkaa & Coachingia (LCA Life Coach). Herkille ja luoville. Suorittamiseen uupuneille. Omannäköistä elämää etsiville.
