Kun katselen kätteni tuotoksia viiden vuoden takaa, en voi kuin hymyillä. Olin täynnä intoa ja luomani esineet olivat suloisen muhkuraisia. Rohkenin silti alkaa myymään tekemääni keramiikkaa välittömästi. Ei minulla oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä vanhaan työpaikkaani en enää aikonut palata.
Nykyisin koen olevani itseoppinut keramiikan ammattilainen ja onnellinen luovan alan yrittäjä. Keramiikkani nousee Google-hauissa ensimmäisten joukossa ja myyn kaiken keramiikan, minkä teen, verkkokauppani kautta. Itse asiassa ja uskomatonta kyllä; joskus tuotteistani jopa kilpaillaan.
Jos tosissaan haluaa jotakin, on yksinkertaisesti kehdattava. Häpeästä ja pelosta huolimatta.
Ennen ensimmäistä keramiikkapostaustani, olin perustanut myös elämäni ensimmäisen some-tilini. Omien kasvojen julkaiseminen ahdisti ja pelotti. Se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.
Nykyisin niin kasvojen kuin itselleni tärkeiden kirjoitusten julkaiseminen, on arkista puuhaa. Vaikka en viihdykään kameran edessä, niin olen tehnyt muutamia "puhuva pää"-videoitakin Instagramiin. Pääasiassa siksi, että nuorempi minä ei olisi koskaan kehdannut tehdä mitään niin "hävettävää" :D.
En istuisi tässä, unelmatyöni ja omannäköisen elämän äärellä, jos en olisi silloin kehdannut. Uskaltanut julkaista sitä ensimmäistä kuvaa siitä muhkuraisesta saippuakulhosta tai postata sitä "noloa" kasvokuvaa. Saati kirjoittaa sitä ensimmäistä blogi-tekstiä, joka kumpusi sisimmistäni.
Ja se palaute, mitä kuvistani ja kirjoituksistani sain - arvaat varmasti, millaista se oli? Rohkaisevaa, kannustavaa, kaunista ja jopa ihailevaa. Naiselta naiselle. Kokeneelta kokemattomalle. Tsemppiä, viisaita lauseita, sydämellisiä ja koskettavia sanoja. Mitään pahaa ei tapahtunut, vaikka mieleni oli maalaillut kaikenlaisia uhkakuvia - täysin päinvastoin.
Siispä uskalla, kehtaa ja rohkene muruseni. Ottaa se ensimmäinen askel. Aloittaa pelosta huolimatta. Sillä vain silloin - ja ainoastaan silloin - voit tietää, mitä mahdollisuuksia elämä sinulle tarjoilee.