Mieheni on ajattelija ja minä olen tekijä. Täydennämme hyvin toisiamme. Siinä missä minä etenen nopeasti ja tehokkaasti, puolisoni miettii tarkkaan, ennen kuin alkaa tekemään yhtään mitään.
Ajattelijat onnistuvat yleensä heti ensimmäisellä kerralla, hyvän suunnittelunsa ansiosta. Me tekijät sen sijaan, saatamme toistaa saman asian sen kymmenen kertaa; oppien yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka keinot päämäärään ovat täysin erilaiset, kumpikaan tapa ei ole oikea saati väärä.
Tekeminen on ihanaa, kun siitä saa itse päättää. Mutta siinä vaiheessa, kun on vaikeuksia pysähtyä, tekemisestä menee luonnollisesti ilo. Siitä tulee pakonomaista suorittamista.
Tekemisen motivaatiota pitää tutkimusten mukaan yllä hyvän olon hormoni dopamiini. Annos on korkeimmillaan juuri vähän ennen "kalkkiviivoja". Ei suinkaan silloin, kun tehtävä on saatettu loppuun tai olemme saavuttaneet jotakin, kuten usein luulemme.
Suorittaminen on moniulotteinen käsite ja se on selviytymisen kannalta, tietyssä mittakaavassa pakollista meille kaikille. Suorittamisessa ei tosiaankaan ole mitään pahaa. Eroon siitä haluaa yleensä vasta silloin, kun jatkuva puurtaminen alkaa stressaamaan ja itse pysähtyminen, rentoutuminen sekä palautuminen jää riittämättömäksi. (Voit lukea minun suorittamisen oravanpyörästäni toisesta tekstistäni.)
Suorittaminen sekoitetaan monesti täydellisyyden tavoitteluun ja sitä se ei suinkaan ole. Se ei myöskään tarkoita, etteikö mikään ikinä riittäisi. Eikä suorittamista tapahdu jokaisella elämän osa-alueella.
Minusta suorittaja ei ole persoonallisuus, kuten jotkut psykologit antavat ymmärtää. Sen sijaan suorittaminen on opittu, hyväksi havaittu selviytymiskeino. Esimerkiksi levoton mieli pysyy kurissa, kun keskittyy tekemään jotakin konkreettista. Suorittaja on ymmärtänyt että "liike on lääke" moneen asiaan.
Jatkuva liike eli tässä tapauksessa tekeminen, pitää loitolla asioita ja tunteita, joita ei ole vielä valmis kohtaamaan. Mutta jatkuva puurtaminen muuttuu useimmiten stressaavaksi ja stressin haitalliset vaikutukset me kaikki tiedämme. (Stressaantuneen mielen ja kehon rauhoittamisesta olen kirjoittanut aiemmin täällä.)
Suorittamisesta on mahdollisuus oppia pois. Se ei ole osa sinua. Se ei ole sinussa jäädäkseen. Se on opittu tapa, josta useimmiten saa paljon hyväksyntää.
Suorittamisesta pois oppiminen ei tapahdu yhdessä yössä, mutta eroon siitä pääsee. Se vain vaatii suurta armollisuutta, myötätuntoa ja rakkautta itseäsi kohtaan.
Aloittaa kannattaa pienillä askelilla, vaikkapa vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:
On hyvä muistaa, ettei tekemistä ja suorittamista pidä alkaa pelkäämään. Joutilaisuus on pyhää, mutta tavoitteita ja unelmia ei saavuteta pelkästään istuskelemalla. Tekemisestä saa hyvän olon hormoneja ja se lisää onnellisuutta elämässä.
Itsetuntemuksen kasvaessa, oppii kyllä huomaamaan, kun tekeminen on lipumassa "väkisin vääntämisen" puolelle ja silloin tietoinen mieli osaa jo vetää hyvissä ajoin jarrusta. Ja lopuksi päästään taas lempisanontani äärelle: Sillä ei juurikaan kultaseni ole väliä mitä teet, kuin sillä miten teet.
Yksi parhaita valintoja elämässäni on ollut se, kun riittävän väsyneenä ja kyllästyneenä, päätin karsia lähes kaiken pois elämästäni. Tyhjensin kovalevyni ja palautin sen tehdasasetuksille.
Nuorena koin olevani outolintu. En viihtynyt isoissa kaveriporukoissa, kaupungissa saati kotibileissä. Vapaa-aikani vietin yksin kotona, metsässä samoillen, piirrellen ja lukien.
Keho ja mieli on melko helppo ymmärtää ja huolehtia kuin sielu ja henki. Minulle nuo jälkimmäiset olivat tosi pitkään aivan vieraita, ehkä siksi, että meillä länsimaissa keskitytään useimmiten vain psyykeeseen ja fysiikkaan.
Oli aika, jolloin ajattelin useimmiten järjen kautta. Valitsin ja tein lähinnä asioita, joista oli jotain hyötyä joko itselleni, perheelleni tai yhteiskunnalle. Aika on rahaa - ajattelin. Luodessanikin mietin, että onko tästä mitään hyötyä. Siksipä lähinnä remontoin kotiani, virkkasin tai neuloin jotain lämmintä ja hyödyllistä perheelleni.
