Hitaat aamut

Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"

Kiire ja stressi alkoivat heti aamusta. Usein en ennättänyt syömään aamupalaa, eikä mieleeni juolahtanutkaan, että tulee vielä aamu, jolloin en enää herääkään. Pala oli kurkussa ja ahdisti: "Kyllä työn tekeminen olikin sitten hanurista. Vihasin maanantaita. Vihasin aamuja. Vihasin töitä."

Työpäiväni olivat yleensä kuitenkin ihan mukavia, kuten työpaikkanikin. Viikonpäivilläkään ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä. Sen sijaan omissa tavoissani, käyttäytymisessäni ja asenteessani oli rutkasti parantamisen varaa. 

Lopulta minua ahdisti jo iltaisin seuraava työpäivä ja se, että "pitää" taas herätä. Silti sama kaava toistui ja toistui. Vuosikymmeniä. Työahdistukseni lisäksi olin toki kerännyt elämääni useita muitakin ahdistuksen aiheita, jotta herääminen olisi varmasti tarpeeksi inhottavaa.

Kun on riittävän kauan kiertänyt kehää ja hakannut päätään seinään, on pakko tehdä muutos. Matka paranemiseen alkaa sillä hetkellä, kun ymmärtää, että mikään elämässä ei muutu, jos ei ala itse muuttumaan.

On aivan turha syyttä työpaikkaa, aamuja, saati viikonpäiviä. Ylipäänsä ympäristöään tai muita ihmisiä. Koska valinta on minulla. Jokainen meistä saa itse valita vaaliiko elämässään rauhaa vai kiirettä ja ryntäilyä. Jokainen saa itse valita ystävät ja kumppanin vierelleen. Meillä länsimaissa on vapaus valita työkin ja vaihtaa sitä tarpeen tullen.

Lopulta, pitkän kärvistelyn jälkeen, aloin hyvin vastentahtoisesti heräämään kaksi tuntia ennen töihin lähtöä. Venyttelin, sytytin kynttilän ja kuuntelin rauhallista musiikkia. Join hitaan kahvikupillisen yksin, omassa hiljaisuudessani. Kunnes yhtäkkiä tajusin aamujeni arvokkuuden.

Kun tänään heräsin kello kuusi, kiitin ensimmäisenä. Kiitin siitä, että sain herätä terveenä ja hyvinvoivana. Että saan elää luonnonhelmassa, rauhassa ja rakkaitteni ympäröimänä. Juon itse tekemästäni kupista kahvia ja kirjoitan tätä tekstiä kynttilänvalossa ylhäisessä yksinäisyydessäni, rauhallista musiikkia kuunnellen.

Hitaan aamun jälkeen lähden töihin. Ja voit varmasti arvata, että täysin eri mielellä kuin aikoinaan.

Sydämellisesti,

Mila Ketunpesästä