Kokeile kaikkea, ainakin yhden kerran

Olen pian jo viisi vuotta pyörittänyt keramiikka-alan yritystäni, Ketunpesää. Pitänyt toista sataa keramiikkakurssia pienellä verstaallani ja dreijannut suurella rakkaudella isot määrät astioita verkkokauppaani myyntiin. 

Vielä vuosi sitten haaveilin Ketunpesän astiasarjojen tuotannon laajentamisesta ja teetin jopa pienen pellavamalliston Liettuassa.

Mitä enemmän aikaa kului ja mitä kauemmin asiaa puntaroin, sen varmempi olin, ettei sellainen ole minun juttuni. Egoni vain haksahti hetkeksi hamuamaan suuria ja unohdin kuunnella sieluni suunnitelmaa.

Istun tällä hetkellä kotimme erkkerissä, joka valmistui viime kesänä. Erkkeri on kesä-/kasvihuone ja se on tehty vanhoista ikkunoista ja -laudoista sekä kierrätysmateriaalista. Kesähuone on aina ollut unelmani, aivan kuten tämä vanha maatilammekin, jossa asumme perheineni. 

Niin on ollut myös yritykseni, Ketunpesä. Lasten aloitellessa koulua, halusin tehdä vähemmän töitä ja olla kotona, kun he pääsisivät koulusta. Tuolloin ratkaisu asiaan oli perustaa oma yritys. Enkä kadu päivääkään; yrityksen perustaminen sekä pyörittäminen on ollut yksi hienoimpia kokemuksiani.

Nyt kuitenkin on jälleen aika antaa tilaa uusille unelmille. Siinä missä muutama vuosi sitten halusin vain ja ainoastaan dreijata, haluan nyt lähinnä kirjoittaa. 

Keramiikan tekemisen kautta löysin kauan etsimäni sisäisen rauhan ja koenkin, että minun täytyy jollain tapaa jakaa siitä myös muille. Auttaa, tukea ja palvella.

Oletkin ehkä jo huomannut, että nykyiset verkkosivuni painottuvat pääasiassa blogiini ja kirjoituksiini. Verkkokauppa toki on olemassa, mutta se päivittyy harvemmin ja keramiikkavalikoima on suppeampi. Pellavamallistokaan ei enää saa jatkumoa.

Koko elämäni on perustunut pitkälti tämän kirjoituksen otsikolle "Kokeile kaikkea - ainakin yhden kerran". Monet kokeiluista on totisesti jääneet yhteen kertaan, mutta muutamia asioita olen vastaanottanut suurella sydämellä elämääni, ehkä jopa jäädäkseen. 

Huomaan nyt keski-ikäisenä palaavani pikkuhiljaa juurilleni. Ruohonjuuritasolle. Kirjaimellisesti. Haravoin pihaa, kuuntelen linnunlaulua, kylvän muutamia siemeniä maahan. Ihmettelen muurahaisia,  ja rapsuttelen, pian satavuotiaan talomme, maalista hilseileviä ikkunanpokia, yrttiteetä juoden. Ja kirjoitan kaikkea ja kaikesta. Aivan kuten lapsuudessani.

Teen jälleen opetustyötä, muutamana päivän viikossa ammattikoulussa, ja nautin siitä. Opetan luonto- ja ympäristöasioita, jotka ovat lapsesta asti olleet minulle kaikkein tärkeimpiä. Kuuntelen nuoria - heidän iloja ja suruja. 

On huikean lohduttavaa huomata, ettei sillä ole enää minulle paljonkaan merkitystä mitä teen, kuin sillä miten teen. Ja lopputuloksillakaan ei ole väliä. Tärkeintä on oma intentioni tekemisen taustalla.

Onko se ikä ja vaihdevuodet, jotka kuorivat meistä aidon, entisen minän esiin - ken tietää? Vai onko se vain niin, että kun on kokeillut kaikkea mahdollista, on helppo vain todeta: Nämä minä jätän ja nämä otan. 

Sydämellä,

Mila Ketunpesästä