Kolme syytä kiireelle

Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.

Päässäni oli aina loppumaton To-do-lista, jota toteutin mukisematta. Jatkuvasta uurastamisesta huolimatta, lista ei ikinä lyhentynyt, vaan päinvastoin. Työtehtävät lisääntyivät ja muuttuivat haastavimmiksi.

Lopulta muutuin kärsimättömäksi suorittajaksi, joka mielessään tuomitsi istuskelijat ja haukottelijat. "Tekisi tuokin nyt jotain!" "Minäkö joudun taas kaiken itse tekemään?". "Turha edes pyytää apua - parempi tehdä kaikki itse!"

Ajan myötä, aloin myös ärhentelemään ääneen, mutta vain rakkaimmilleni. Töistä kotiin tullessa, en toisinaan edes huomannut perhettäni, sillä pyykkivuori, pölypallot ja keskeneräinen remontti vei kaiken huomioni. Tuskin kuulumisia vaihdoin, kun kiskoin haalarit niskaan ja aloin hommiin. "Kukapa muu niitä tekisi kuin minä!"

Olimme jopa muuttaneet maaseudulle ja toteuttaneet minun suurimman haaveeni, jotta voisimme elää toivomaani hidasta ja yksinkertaista arkea. Mitä vielä - silloinhan se kiire vasta alkoikin. Remonttia, kasvimaata, omavaraisuutta, lampaita, kanoja, pieniä lapsia ja töissäkin piti käydä - olihan lainakin maksettavana.

Jos itse ei ymmärrä muuttaa elämäntapojaan ajoissa, tässä tapauksessa siis painaa jarrua, keho alkaa kyllä antamaan viestejä. Erilaisilla kivuilla, kolotuksilla ja sairauksilla on paljon asiaa meille, jos vain maltamme kuunnella.

Minä kärsin Iskias-hermokivusta, omituisista nivelvaivoista ja usein toistuvasta ahdistuksesta. Aina flunssan saadessani, se pitkittyi viikoiksi. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, että se oli luonnon oma keino pitää minut levossa, jotta keho, mieli ja hermosto saisivat toipua rauhassa.

Jatkuva kiireen tuntu johtuu useimmiten kolmesta syystä. Aikaoptimismista, riittämättömyyden tunteesta ja vaativuuden tunnelukosta. Suurin kiire on useimmiten elämänjanoisilla sarjainnostujilla, jotka uskovat ehtivänsä yhden päivän aikana, vaikka ja mitä!

Aikaoptimistilla on aamulla herätessään suuret suunnitelmat, mutta illan koittaessa hän huomaa, ettei ehtinyt taaskaan tehdä mitään niistä, joita oli alun perin suunnitellut. Ja syy siihen on se, että matkallaan kohti ensimmäistä etappia, huomio herpaantuu ja hän alkaa tekemään jotain muuta. "Kyllä minä tämän vielä tässä välissä ehdin." Tämä kaava toistuu koko päivän. Ehkä läpi elämän.

Riittämättömyyden tunne ajaa meitä tekemään koko ajan enemmän ja enemmän. Mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi ja aina voisi olla hyödyllisempi, järkevämpi tai parempi. Ennen kuin ehtii maaliin, saati juhlia saavutuksiaan, uusi tavoite siintää jo silmissä. Kaikki pohjautuu siihen, että haluaa olla hyväksytty. "Katso äiti/isi - mitä osasin!"

Vaativuus yhdistettynä kipeään riittämättömyyden tunteeseen voi olla hyvinkin ankaraa itsensä piiskaamista. Se voi näkyä myös täydellisyyden tavoitteluna. Ja mikään näistä ei välttämättä kohdistu kehenkään muuhun kuin omaan itseensä.

Jatkuva vaativuus ja yksin tekeminen voi kuitenkin johtaa lopulta marttyyrimaiseen käytökseen. Se näkyy ja huokuu eleiden ja energian kautta totisesti myös kaikille ympärillä oleville, vaikka ei mainitsisi sanaakaan.

Nämä kultaseni, ovat kaikki haavoja ja niitä on ihan meissä jokaisessa. Ne kaipaavat vain silitystä, läsnäoloa, lämmintä halausta ja myötätuntoa. Ja ihan pelkästään itseltäsi. Ei keneltäkään muulta <3.

Kun olin tarpeeksi väsynyt , stressaantunut ja kipeä, ymmärsin lopulta yskän. Kaikkea ei voi saada ja kaikkea ei voi tehdä yksin. Aloin etsiä rentoutumis- ja hiljentymiskeinoja itselleni. Opettelin istumaan aloillani ja meditoimaan. Pyysin apua ja ennen kaikkea, opettelin tuntemaan itseäni paremmin.

Janosin yksinoloa, joten tein aikaa sille. Jouduin ottamaan jopa lopputilin työstäni. KARSIN elämästäni lähes puolet turhaa, "ei-niin-tärkeää" pois, jotta sain aikaa itselleni ja asioille, jotka olivat OIKEASTI minulle tärkeitä ja rakkaita. Opettelin ja opettelen yhä olemaan läsnä.

Uskomatonta kyllä, olen nykyisin itse se sivusta seuraava, istuva "haukottelija", jotka ennen saivat minut ärsyyntymään. Katselen myötätuntoinen hymynkare huulillani, kun näen ympärilläni tuttuakin tutumpaa, päätöntä ryntäilyä ja turhaa kiirettä. Tiedän sen tunteen paremmin kuin hyvin.

Elämä täällä maan päällä päättyy aina kuolemaan. Vaikka siivoaisi ja puunaisi läpi elämänsä, remontoisi kuusitoista taloa, tekisi töitä aina kolmen edestä, ryntäilisi ja juoksisi, niin kuolee silti. Ja useimmiten erittäin tyytymättömänä.

Kaikilla on joskus kiire, siltä ei voi välttyä. Mutta jos kiireen tunne on jatkuva, se aiheuttaa stressiä, on aika tehdä muutos. Sillä aikaa ei löydy mistään yhtäkkiä, kuin ihmeen kaupalla lisää, vaan aika pitää itse luoda, ottaa ja järjestää 💛.

Sydämellisesti,

Mila, Ketunpesästä