Kun vuosia sitten istuin työhuoneessani selaamassa sähköpostejani, minua oksetti. Luin joka aamu tyhjänpäiväisiä viestejä virkamieheltä toiselle. Kissanristiäisiä, palavereita, hankekokouksia ja henkilöstöinfoja. En löytänyt yhtäkään syytä, miksi jatkaisin enää työssäni.
Olin törmännyt seinään ja vaihtoehtoja oli tasan yksi. Nousin siltä istumaltani toimistotuolilta, kävelin esihenkilön luokse ja irtisanouduin entisestä unelmatyöstäni.
Lopputilini jälkeen minulla ei ollut hajuakaan, mitä alkaisin tekemään. Sen kuitenkin tiesin, että opettajan työn yhdistäminen lapsiperhearkeen ei minulta enää onnistunut.
Arvot muuttuvat. Me kasvamme ja kehitymme. Asiat, jotka ovat aikoinaan olleet arvoasteikon kärjessä, saattavat yhtäkkiä pudota häntäpäähän. Minun arvoasteikkoni kärkeen oli kiilannut kaksi tytärtäni. Aika heidän kanssaan, oli haastavan työni vuoksi, jatkuvasti kortilla.
Kotiin tullessani, koin olevani tyhjäksi puristettu rätti. Minusta ei ollut mitään jäljellä perheelleni. Olin ärtyisä, väsynyt, iloton ja riittämätön. Akkuni olivat aina lopussa, enkä tiennyt missä ja miten pystyisin lataamaan ne uudelleen.
Kun introvertismiin taipuvainen kohtaa elämässään vastoinkäymisiä, hän kääntyy ensisijaisesti itseensä, sisäänpäin. Se sijaan extrovertismiin taipuvaiset hakevat apua ulkoapäin, muilta ihmisiltä. Introvertit lataavat akkunsa yksinäisyydessä, extrovertit ihmisten seurassa
Pian irtisanoutumiseni jälkeen, löysin itseni kansalaisopiston keramiikkakurssilta. Ennen kuin huomasinkaan, olin perustanut luovan alan yritykseni, Ketunpesän.
Dreijan suristessa sain kaipaamaani yksinoloa ja vapautta. Ajatukset alkoivat vähitellen kirkastumaan. Aloin kuulla sisintäni ja löysin lopulta oman tapani elää, olla ja ennen kaikkea tehdä töitä.
Keramiikan tekeminen ja yrittäjyys olivat minun tieni itsetuntemukseen ja sisäiseen rauhaan. Dreijan äärellä löysin oman luovuuteni ja sisäisen viisauteni lähteille.
Tänään aamulla selailin jälleen sähköpostejani ja eilen piipahdin ammattikoululla opettamassa. Huomenna istahdan dreijan äärelle ja illalla valmennan. Teen edelleen monia samoja töitä kuin aiemminkin, mutta omassa tahdissani ja rakkaudella.
Enää en tee arvojani vastaan, puurtaen ja väkisin vääntäen. Ja jos ja kun tulee tunne, että nyt riittää, hyväksyn senkin. Sillä elämä on aivan liian lyhyt käytettäväksi itselleen merkityksettömiin ja ikäviin töihin, asioihin tai ihmissuhteisiin.
Omannäköinen (työ)elämä kultaseni, alkaa aina itsetuntemuksesta. Ja sillä mitä teet, ei ole läheskään niin suurta merkitystä kuin sillä, miten teet.
P.S. Kiinnostaisiko sinua henkilökohtainen valmennusaika kanssani?
Tai oletko kiinnostunut aloittamaan oman luovan matkasi kohti yrittäjyyttä?
Oma henkinen matkani alkoi noin 10 vuotta sitten, tyypilliseen tapaan suurella tyytymättömyyden tunteella. Tunne, että jotain puuttui oli kaikunut kaiken taustalla jo pitkään. Kaikki oli näennäisesti hyvin; oli perhe, koti, lapset ja vakituinen työpaikka. Kaikki länsimaisen yhteiskunnan "merkkipaalut" oli saavutettu. Mutta olo oli tyhjä,...
Kuulun niihin onnellisiin, jotka tykkäävät tehdä töitä. Paneudun työntekoon useimmiten sydämellä ja intohimolla. Jo lapsena mietin tarkasti, mitä alaa lähtisin opiskelemaan, jotta saisin tehdä työtä, jota rakastan. Sillä tehdessämme rakastamiamme asioita, aika kuluu kuin siivillä ja itse työnteko ei edes tunnu työltä.
Aivan muutama päivä sitten juttelin rakkaan ystäväni kanssa elämämme sykleistä. Siitä, kuinka egomme tahtoisi niin kovasti taistella niitä vastaan. Syksyä, pimeyttä, hidasta, väsynyttä ja jähmeää. Kaikkea, ainakin minun mielestäni, negatiiviselta kalskahtavaa. Kukapa ei tahtoisi tanssahdella paljain varpain, silkinkauniissa keijumekossaan,...
Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!
