Rakkaus laajentaa

Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!

Olen kulkenut maan kamaralla jo lähes puoli vuosisataa. Tästä ajasta ahdistus on kulkenut rinnallani melkein 40 vuotta. Ensimmäiset muistoni ovat noin neljän vuoden iältä. Se oli kokonaisvaltainen tunne, joka koostui pelosta ja jännityksestä, niin mielessä kuin kehossa. Se aiheutti painostavaa, kuristavaa ja tukehduttavaa oloa rinnassa ja kurkussa sekä koko kehon fyysistä kankeutta.

Aikuisiällä tuo tunne jäykisti säännöllisesti lihaksiani, vihoitteli niskoissani, jäyti ja puristi iskias-hermoani ja laukaisi kovia migreenikohtauksia. Eikä kukaan tai mikään osannut kertoa, mikä siihen auttaisi tai miten se loppuisi.

Lopulta olin lopen uupunut. Olin vastustanut, riuhtonut, taistellut ja rämpinyt. Räpiköinyt irti tuosta pahasta, elämääni pilaavasta olosta, aivan koko elämäni. Käynyt terapiassa, puhunut, analysoinut ja pohtinut. Etsinyt syitä niin itsestäni kuin muista.

Muistan sen edelleen kuin eilisen. Kävelin metsässä yksin. Istuin kannolle ja romahdin. Itkin olkapäät hytkyen itseäni. Tällainen minä olen, enkä muuksi muutu. En voi minkään. En jaksa enää rimpuilla. Yrittää ja puskea. Vastustaa pahaa oloa, jolla tuntui olevan jatkuva niskaote minusta. En jaksa tehdä enää mitään. Ehkä en jaksa enää ikinä. Tässä olen, enkä muuta voi.

Tuona hetkenä, nöyrryin, päästin irti kontrollista ja hyväksyin itseni. Annoin viimein itselleni luvan olla heikko ja puutteellinen vaikka loppuelämäni. Luovutin, annoin elämäni ohjat toisaalle ja paraneminen alkoi sillä sekunnilla. Siinä kannon nokalla istuessani, tunsin hetkellisen lämmön sisälläni ja kehoni keveni, vaikkakin vain aavistuksen.

Rakkaus on laajeneva tunne. Se on aluksi pieni, lämmin ailahdus rinnassa. Mutta sen voima on ääretön. Laajetessaan se lopulta sulattaa koko kehon, vie pelot, kolotukset ja jännitykset sekä parantaa mielen. Rakkaus ja hyvä olo on perusolemuksemme, se täyttää meidät, kunhan annamme sen virrata. Täydellisenä ja vastustelematta.

Ahdistus sen sijaan on supistava tunne. Se on sekoitus pelkoa ja vihaa. Se estää kaikin keinoin rakkauden luonnollista virtaamista. Ahdistus jäykistää kehon ja mielen. Olo on tukahtunut ja kuristava, sillä rakkaus ei pääse suuren vastustuksen vuoksi virtaamaan.

Meillä kaikilla on omat traumamme. Moni meistä tietää syitä pahaan oloonsa, mutta vastustamisen takia jumittaa paikoillaan. Niin minäkin tein. Jumitin pahassa olossani 40 vuotta. Eikä kukaan osannut kertoa, enkä minä ollut valmis ymmärtämään, että ainoa keino päästä pahasta olosta, on antaa sen tulla. Antaa sen olla. Istua alas ja hyväksyä se. Tällaiselta minusta tuntuu.

Jokainen meistä on valmis ajallaan. Paranemista traumoista ei voi pakottaa. Mutta pahaa oloa ei voi paeta ikuisuutta. Helpointa on aloittaa sillä, että etsii turvallisen ympäristön. Turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä on helpompaa olla oma itsensä. Suurena apuna voi olla myös joku toinen ihminen, mutta turvallisen ja rakastavan tunteen voi löytää myös vaikkapa metsässä, luontoäidin helmassa. Jumaluuden äärellä.

Kirjoitan tämän siksi ystäväni, ettei sinulla menisi yhtä kauan kuin minulla. Hyväksyä itseäsi ja elämää sellaisena kuin se on. Antaa elämän virrata itsesi läpi juuri sellaisenaan. Vastoinkäymiset ovat aina opettamassa meille jotakin. Etsi niiden tarkoitus, ota opiksesi ja jatka eteenpäin.

Kun tunnet lämpimän ailahduksen rinnassasi, joka rentouttaa kehoa ja mieltäsi. Se on merkki sinua suuremmasta. Sitä kohti sinun tulee kulkea. Kääntyä selkä suorana, jämäkästi ja ystävällisesti. Kääntyä pois supistavasta ja alkaa laajenemaan kohti kirkkainta, aidointa olemustasi. Tunteet ovat aina elämäsi kompassi.

Elämässä kuuluu olla pimeyttä ja varjoja, jotta voi nähdä valoa ja kauneutta. Hyväksymällä elämän varjoisat puolet, rakkaus virtaa vapaana ja kahlitsematta. Uskon, että vain silloin voi löytää aidoimman itsensä, hyvän olon, valon ja rakkauden. Ja huomaa lopulta olevansa niin paljon enemmän, kuin ikinä oli uskonutkaan.

Sydämellisesti,

Mila Ketunpesästä