Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta.
Tummassa hiljaisuudessa koen olevani pisara valtameressä. Hiekanjyvä rannalla. Millään tekemälläni ei ole juuri minkäänlaista merkitystä maailmankaikkeudelle.
Miksi ihmeessä jatkuvasti silti puran ja rakennan? Kun joku muu kuitenkin purkaa pian tekeleeni ja rakentaa omansa tilalle.
Nuorena remontointini tahti oli lähes taukoamaton. Suuret visiot vilisivät silmissä ja intoa piisasi pikkutunneille ja lähes uupumukseen asti. Nykyisin sen sijaan, tapetit ja maalipurkit saattavat odottaa inspiraatiota vuosia.
Pesän rakentamisen into hiipuu sitä mukaa, mitä valmiimpaa tulee. Puuttuvat listat ei enää haittaa, kun hyväksyy sen tosiseikan, että elämässä oikeastaan kaikki on aina kesken. Lopputulosten sijaan, alkaa nauttimaan myös itse tekemisestä.
Silti toisinaan remontointi tuntuu täydelliseltä turhuudelta. Lapset kasvavat silmissä ja muuttavat pois kotoa, ennen kuin huomaankaan. En itsekään enää nuorru. Mihin talomme yläkertaa oikeastaan kohta edes tarvitsee?
Kuitenkin aina pitkän ja hiljaisen kauden jälkeen, kaivan lopulta remppahaalarini esiin. Vasaran pauke, sahanpurun tuoksu ja suolaiset hikikarpalot, saavat elämän virtaamaan suonissani.
Osa meistä rakentaa varmaankin viimeiseen hengenvetoon asti. Niin turhalta, mielettömältä ja merkityksettömältä kuin se toisinaan kuulostaakin - SE on kaikkein merkityksellisintä.
Tehdä käsillä. Rakentaa. Liikkua. Parantaa. Hoitaa. Dreijata. Korjata. Luoda.
Oikeastaan vain silloin on täysin läsnä. Keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Arvostaa toimivia käsiä ja kehoa. Tuntee mieletöntä elämän iloa, pyhää yhteyttä ja saa lopulta vieläpä nauttia työn tuloksista.
Ihminen on luotu liikkumaan, tekemään ja luomaan. Elämä on tekemisen ja olemisen tasapainoilua. Kun mieli on jumissa tai masentunut - lääkkeenä on liike. Ja päinvastoin.
Olen oppinut kantapään kautta oleilemaan. Laiskottelemaan ja nauttimaan tekemättömyydestä. Mutta rakastan tekemistä ja toimintaa. Tavoitteita ja askelia kohti unelmia. Ja tiedän, että silloin kun en enää visioi, rakenna, dreijaa ja luo. Silloin aikani maan päällä on täynnä. Vedän viimeisen hengenvetoni ja siirryn ajasta ikuisuuteen.
P.S. Kiinnostaisiko sinua oma henkilökohtainen valmennusaika kanssani?
Tai oletko kiinnostunut aloittamaan oman luovan matkasi kohti yrittäjyyttä?
Miksi toiset meistä tuntuvat saavuttavan unelmansa paljon helpommin ja useammin kuin toiset? Onko jotkut meistä vain syntyneet onnellisempien tähtien alla? Miksi toiset kohtaavat vastoinkäymisiä toinen toisensa jälkeen? Mikä erottaa unelmoijan ja unelmiensa toteuttajan?
Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"
Olen pian jo viisi vuotta pyörittänyt keramiikka-alan yritystäni, Ketunpesää. Pitänyt toista sataa keramiikkakurssia pienellä verstaallani ja dreijannut suurella rakkaudella isot määrät astioita verkkokauppaani myyntiin.
Mitä kauemmin elää, sen tutummaksi ja yksipuolisemmaksi tavallinen, turvallinen arki tuppaa käymään. Kun nuoruusvuosien suurimmista taitekohdista, esimerkiksi kumppanin "metsästyksestä", pesän rakentamisesta ja mahdollisten lasten syntymistä on selviydytty, pitäisi länsimaisten mielikuvien mukaan alkaa maallisen vaelluksen seesteisin osa;...
