Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta.
Tummassa hiljaisuudessa koen olevani pisara valtameressä. Hiekanjyvä rannalla. Millään tekemälläni ei ole juuri minkäänlaista merkitystä maailmankaikkeudelle.
Miksi ihmeessä jatkuvasti silti puran ja rakennan? Kun joku muu kuitenkin purkaa pian tekeleeni ja rakentaa omansa tilalle.
Nuorena remontointini tahti oli lähes taukoamaton. Suuret visiot vilisivät silmissä ja intoa piisasi pikkutunneille ja lähes uupumukseen asti. Nykyisin sen sijaan, tapetit ja maalipurkit saattavat odottaa inspiraatiota vuosia.
Pesän rakentamisen into hiipuu sitä mukaa, mitä valmiimpaa tulee. Puuttuvat listat ei enää haittaa, kun hyväksyy sen tosiseikan, että elämässä oikeastaan kaikki on aina kesken. Lopputulosten sijaan, alkaa nauttimaan myös itse tekemisestä.
Silti toisinaan remontointi tuntuu täydelliseltä turhuudelta. Lapset kasvavat silmissä ja muuttavat pois kotoa, ennen kuin huomaankaan. En itsekään enää nuorru. Mihin talomme yläkertaa oikeastaan kohta edes tarvitsee?
Kuitenkin aina pitkän ja hiljaisen kauden jälkeen, kaivan lopulta remppahaalarini esiin. Vasaran pauke, sahanpurun tuoksu ja suolaiset hikikarpalot, saavat elämän virtaamaan suonissani.
Osa meistä rakentaa varmaankin viimeiseen hengenvetoon asti. Niin turhalta, mielettömältä ja merkityksettömältä kuin se toisinaan kuulostaakin - SE on kaikkein merkityksellisintä.
Tehdä käsillä. Rakentaa. Liikkua. Parantaa. Hoitaa. Dreijata. Korjata. Luoda.
Oikeastaan vain silloin on täysin läsnä. Keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Arvostaa toimivia käsiä ja kehoa. Tuntee mieletöntä elämän iloa, pyhää yhteyttä ja saa lopulta vieläpä nauttia työn tuloksista.
Ihminen on luotu liikkumaan, tekemään ja luomaan. Elämä on tekemisen ja olemisen tasapainoilua. Kun mieli on jumissa tai masentunut - lääkkeenä on liike. Ja päinvastoin.
Olen oppinut kantapään kautta oleilemaan. Laiskottelemaan ja nauttimaan tekemättömyydestä. Mutta rakastan tekemistä ja toimintaa. Tavoitteita ja askelia kohti unelmia. Ja tiedän, että silloin kun en enää visioi, rakenna, dreijaa ja luo. Silloin aikani maan päällä on täynnä. Vedän viimeisen hengenvetoni ja siirryn ajasta ikuisuuteen.
P.S. Kiinnostaisiko sinua oma henkilökohtainen valmennusaika kanssani?
Tai oletko kiinnostunut aloittamaan oman luovan matkasi kohti yrittäjyyttä?
Aivan muutama päivä sitten juttelin rakkaan ystäväni kanssa elämämme sykleistä. Siitä, kuinka egomme tahtoisi niin kovasti taistella niitä vastaan. Syksyä, pimeyttä, hidasta, väsynyttä ja jähmeää. Kaikkea, ainakin minun mielestäni, negatiiviselta kalskahtavaa. Kukapa ei tahtoisi tanssahdella paljain varpain, silkinkauniissa keijumekossaan,...
Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!
Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.
Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.
